2.2.2018

Pepiinin kisashow - vol. tammikuu

Rakas viihde-eläimeni on päässyt kisakentille heilutteleman pieniä vikkeliä tassujaan, kun emme tämän hetkisessä elämäntilanteessa muuallekaan treenaamaan pääse. Eipähän siinä, hyviä treeniaiheita on yllinkyllin kisatilanteessakin! Erityisesti jatkamme rutiineihin panostamista ja sen oman kisakuplan työstämistä, vaikka taitopuolella lentävä karvamato kaipaisi kyllä paljon työtä kisakenttien ulkopuolella.



Varsin hyviä ja ehjiä ratoja olemme pikkukoiran urakoineet, yleensä siellä on vaan joku yksittäinen väärä putkenpää tai ylimääärinen este mukana. Sen verran hyvin sattui kuitenkin askelmerkit kohdilleen HSKH:n tammikisoissa, että Piipaa nappasi ensimmäisen nollansa kolmosista voitolla ja agilitysertillä 35 koirakon kisassa. Viikkoa myöhemmin myös yksi hyppärinolla pistettiin kisakirjaan. Aikamoista!



Sanoisin, että varsin mainiota meidän treenimäärään ja 10kk kisauran aloitukseen nähden. Minulla ei ole mitään treenipaikkaa hallikaudella, vaan koitan napsia tuurauksia ja päästä kimppisryhmämme vapaatreeneihin silloin kun satun Suomessa olemaan. Tammikuun treenit kaikkinensa voi laskea yhden käden sormilla, mutta yritetäänkin keskittyä siihen laatuun ja oikeiden asioiden tekemiseen paljon tekemisen sijasta. Aikaahan tämä ottaa, vaan luulen muutaman vuoden päästä Pipantin olevan aikamoisen rautainen pikkueläin :)

Piippasen eka hyppärinolla:



Koska sen kisatekeminen näytti varsin ehjältä, päätin heittää ilmon sisään myös Liedon EO-karsintoihin harjoitusmielessä - pitkää kisareissua ja enemmän hälinää. Luonnollisesti ilman rankingsijoitusta sieltä saa lähtöpaikan numero yksi, joten paalupaikkojen erikoisnainen pääsi taas omalle tontilleen :D Ainut huono puoli siinä oli kisojen aloitusajankohta klo 9, joten itseni tietäen parempi oli luunsa roudata vähän lähemmäs pelipaikkoja jo lauantaina.

Niimpä starttasimme Katjan & Elmon kanssa lauantai-iltana kohti Paraista ja sieltä vuokrattua AirBnb -omakotitaloa. Kämppä oli oikein toimiva omakotitalo kahdella makkarilla ja varsin hiljaisella alueella, joten hyvät yöunet oli taattu. Oli suorastaan ruhtinaalllisen ihanaa herätä klo 7 hyvien yöunien jälkeen ja siitä vaan keräillä itsensä kasaan kohti kisapaikkaa. Aikamoinen käytännön ero jo siihen, jos olisi viideltä herännyt kotoa ajelemaan.

Ja olipat hauskat eo-karsinnat! Minulla oli niin huippuhyvä fiilis mennä Pepin kanssa lähtöviivalle, että ihan hymyilytti. Radat oli tosi kivoja ja virtaavia, eikä siellä ollut mitään mitä ei olisi osattu - pikkuvirheitä tehtailimme joka radalla, jotka menee vaan kokemattomuutemme piikkiin. Taitoja se tulee tarvitsemaan vielä roppakaupalla lisää, että löytyy se varmuus meidän reseptiin: minä ohjaan linjat ja koira tekee esteet. Ja mikä tärkeintä, aktiivisesti vältän lipsumasta kontrolliagilityyn.


Eka rata kosahti huonoon ohjausvalintaan heti alussa: ei käänny sokkareilla tämä otus, vaan täräytti suoraan sukille ja sitten olikin jo myöhäistä tehdä mitään. Hyppäri oli meiltä jo varsin sulavaa menoa, mitä nyt meinasi Pepiltä muutama este jäädä välistä ja löytyi vähän ylimääräistäkin mukaan ja vika agirata alettiin päästä jo tunnelmaan. Pepiini kolautti ekaa rimaa ja näin jo itsekin miten se tuli ihan silmät lautasina, että "rima potkaisi!". Hämmennyksissään se tuli kakkosesta ohi, mutta sitten alettiin taas pääsemään kipityksen vauhtiin. Loppuradasta livahti hyllyksi, mutta hauskaa oli :)

Pipan hyppäri kokonaisena striimistä:

Saatiin reissulta juuri sitä mitä haettiinkin: kisarutiinien rakentamista karvamadolle. Ensi viikolla koirat aloittavat taas perinteisen helmikuun loman, kun kaksijalkaiset lähtevät palmun alle muutamaksi viikoksi. Sitä ennen päästään vielä kisaamaan ja treenaamaan, ni aika jees!

21.1.2018

"Suorita ja saavuta" vai "Pidä hauskaa"?

Oma agilityajattelu on ollut tässä aikamoisessa murroksessa muutamien vuosien ajan. Osittain en ole aina ihan samaa mieltä kaikesta näkemästäni lajin parissa, kun koirista tulee urheiluvälineitä ja osittain myös olen ylipäätään haastanut itseäni miettimään miksi oikein harrastan lajia. Mitenkään kovin kilpailuviettinen en ole koskaan ollut, mutta uutuudenviehätys toki vei mennessään. Etenkin kun Javan kanssa menestystä on tullut enemmän kuin olisin koskaan voinut edes unelmoida. Ollakseen minun ensimmäinen aksakoira, ei me koskaan olla oltu mitenkän erityisen taitavia, eikä ohjaaja mitenkään nopea - me ollaan oltu vaan törkeen kova tiimi yhdessä ja se on ihan puhtaasti kannatellut meidän menestystä lajissa.



Nalpe olisi sellainen vähän pippurisempi opetusmestari tai ruusukehai, joita hevospiireissä pistetään aloittelijoiden käsiin. Se ei ikinä ole ollut mitenkään erityisen pehmeä tai insinöörimäinen agilityssä, vaan räkää lentää ja vauhtia löytyy. Ei se aina ole lapasessa pysynyt ja virheitä siellä täällä, mutta tuolla asenteella se on opettanut minulle mikä tässä lajissa on parasta. Ei ne nollat, ei ne sijoitukset, ei ne voitot. Vaan se yhdesäs tekemisen fiilis ja oppimisen meininki! Maalissa me biletetään onnistumisia, ei tuloksia tai rankingpisteitä. Jos se olisi sellainen kiltti nollanvääntäjä, minulla ei olisi samanlaista kipinää kehittyä ja jäädä mietitmään miten ne haasteet ratkaistaan, kun koira näppärästi paikkaa kaiken.



Parasta on myös se, että se ei ole vain agility, vaan Java ra-kas-taa tehdä mun kanssa ihan mitä vaan. Näkisitte sen tokossa, se on aivan huikee! Pitäiskin joskus videoida. Jos rakastaisin titteleitä, niin toi koira olis tokokokeissa pyörinyt jo aikapäivät sitten. Sillä on taitoa ja iso asenne myös tuollaiseen matalanvireen puuhaan, mutta sitä on puolihuvilla lähinnä kaavailtu eläkelajiksi ja virkitystoiminnaksi. Paitsi nyt risoo sen verran tuo SKL rahastuslisenssi, että empä tiedä jatketaanko vaan omaksi huviksi.



"I don't train to win. I train because I love it and because my dogs love it. And I try to train better and to get better because I love to learn, to progress, to improve." 
Silvia Trkman
Java on opettanut minusta paljon paremman agilityohjaajan, agilitykouluttajan ja koirankouluttajan. Ja Iona jatkaa sillä samalla merkityllä tiellä. Se alleviivaa vaan vähän suoraviivaisemmin missä ne pienet ajoitusfibat tulee ja sinkoaa aikalailla sinne, minne nyt sattuu nenä näyttävän mikäli ohjeet tuli liian myöhästä. Ja se on aivan fantastista! Pepi on paljon taitavampi ja nopeampi, vaikka sillä on treenattu aksaa todella vähän. Sen kanssa on tehty perustaitoja, joiden päälle aksa on sille vain lisää temppuja.



Ja mitä tulee Pepiinin tulevaisuudensuunnitelmiin, niitä ei ole. Lapsikoiran tärkein tehtävä on pysyä kunnossa, nauttia elämästä ja opetella yhdessä lisempi aksan salaisuuksia. Tiedän, et siinä on huikean potentiaalinen koira, joka on voi olla vaikka missä, kun palaset loksahtaa paikoilleen, vaan se ei ole itsetarkoitus. Mahdollinen menestys lajissa on täysin sivutuote, ei meidän draiveri. Näyttää olevan kisakentät pullollaan nuoria ja vanhempiakin koiria, joiden päätehtävä on tehdä nolla, jolla voitetaan ja saadaan maksimipisteet. Mikään muu ei kelpaa. Eipähän siinä mitään, jokainen taplaa omaa polkuaan omalla tyylillä ja meidän tie on vaan erilainen. Minulle ei siis tarvitse silkkihansikkain tulla voivottelemaan, jos miltei täydellisellä kisaradalla yksi putki livahtaa väärästä päästä - me ollaan ihan voittajia jo sen 19 muun esteen osalta ja on ihan ok koiran & minun mogata.



Näin uuden vuoden jälkeen taitaa monella olla joku itsensäruoskimislupaus uudesta elämästä käynnissä. Sen sijaan kannattaisi ehkä miettiä voisiko luvata tänä vuonna olla itselleen ja koiralleen vähän armollisempi ja muistaa iloita siitä mitä on, eikä haahuilla sen perään mitä ei ole. Pippa Laukka viittasi tähän varsin nätisti HS:n kolumnissaan. Mahtuisiko hopeareunuksia enemmän tähänkin lajiin? Toinen näkökulma löytyy Elina Tanskaselta.


"Sitä paitsi on toiveajattelua, että riman korkealle laittaminen ja armoton itsetylytys riittäisivät minkä tahansa päämäärän saavuttamiseen. Ei vuorellekaan kiivetä itseä pakottamalla ja syyllistämällä, vaan se vaatii asianmukaista valmentautumista, varustautumista, treenaamista ja sitä porkkanaakin.
Sillä tavalla kehittyvät sekä itseluottamus että itsetuntemus, jotka helpottavat huomattavasti oikeaan suuntaan ohjautumista." 
Elina Tanskanen


Kuuntelin sivukorvalla Teemu -dokkaria sen sadannen kerran, kun se sattui telkkarista tulemaan ja siinäkin kiinnitin huomiota, kun Selänne sanoi, ettei koskaan ajatellut pelaavansa NHL:ssä. Että se oli vain sellainen hyvin kaukainen fantasia. Hän vain tykkäsi pelata, joten sillä riemulla pisteli aina lätkäkaukaloon, kunnes yhtenä päivänä huomasi pistävänsä unelmiensa maajoukkuepaitaa päälle ja kohta oli jo änäritkin käden ulottuvilla. Samaan hengenvetoon minäkin luulen, että näissä monissa henkisen valmennuksen kokonaisuuksissa tätä minun makuuni painotetaan liikaa miten pitää olla isoja tavoitteita. Minulle riittää ne pienet tavoitteet ja se hyvä fiilis niiden saavuttamisesta, kun olen osannut opettaa jotain uutta koiralle ja muistaneet nauttia matkasta, enkä keskity vain havittelemaan jotain suurta ja spektaakkelimaista.




Voisin sanoa, että minusta on tärkeämpää ylipäätään elämästä nauttiminen kuin siinä suoriutuminen. Syön pullaa, silloin kun huvittaa ja otan lasin viiniä, kun siltä tuntuu ilman sen syvempää pohdintaa. Vastaavasti toki lounaaksi pitää sitten mussuttaa salaattia ja aamupalaksi puuroa, jotta asioissa pysyy balanssi. Minulla on hurjan mielenkiintoinen duuni, joka on omalta osaltaan aikamoisen aikaavievä ja kuluttavakin ja positioon pääseminen on vaatinut aikamoisen määärän työtä opiskeluissa ja työuralla. Se myös sanelee treeniresurssit - koirat voi olla pitkiäkin aikoja treenaamatta, kun ei esim. työreissujen takia ehdi tai ylipäätään ole mahdollista mennä yötreenaamaan.



Mutta se on myös koirieni onni, että sisältöä kalenterissa on muukin kuin agility. Kun ei tarvitse todistella kenellekään mitään tai määritellä itseäni tai koiriani agilityn kautta. Agility on harrastus, johon suhtaudumme tosissaan, muttei vakavasti. Haluamme kehittyä, mutta ei hauskuuden kustannuksella. En pidä kotona palkintoja ja ruusukkeita esillä (poikkeuksena Agirodun Jalmini -joukkuevoitto ja karsintojen lasikoriste), koska ne eivät ole tärkeitä (ellei niillä ole vaihtarina saanut sitä pullaa kisapaikallakaan :D) ja meillä koirien ykkösrooli on olla perheenjäseniä.

Tärkein asia, jonka haluan koulutettavieni ja valmennettavieni muistavan on "Pitäkää hauskaa ja nauttikaa yhdessä tekemisestä".

Mikä agilityssä sinua kiehtoo, miksi harrastat lajia? Kommentteja tulemaan!

Kuvista kiitos kuvaajille Koirakuvat (kopioitu luvalla), Henri Luoma ja sinä ihana, joka olet nuo HAU:n rapakuvien kuvat ottanut (vesileimaa ei ole, enkä muista enää nimeä). 

6.1.2018

Mistä oli 2017 tehty?

Näin kun on virallisestikin viime vuosi taputeltu, lienee syytä muutama ajatus vielä siihenkin suuntaan uhrata. Kaikenkaikkiaan mennyt 12kk ovat olleet vallan mielenkintoisia ja jos 2016 vaihteessa lupasin, että tulevana vuotena kipparoin itse muutoksia, niin siinä on ainakin pysytty.



Tammikuussa Iona aloitti ensimmäistä kertaa omalla viikkoryhmäpaikallaan treenaamisen. Minulle se oli lähinnä kävelemään ja juoksemaan opettelua koko alkuvuoden, mutta onneksi pikkukoiran innokkuus paikkasi epämääräisesti könkkäävän ohjaajan. Olipahan vaan hienoa päästä pitkästä aikaa treenaamaan koirien kanssa yhdessä! Iona täytti helmikuussa kaksi. Javakin kävi tuurailemassa silloin tällöin ja osallistuttiin sitten helmikuun halli-SM:iinkin kylmiltään, kun osallistumisoikeus oli edellisen vuoden starttien perusteella.



Maaliskuussa seikkailimme Filippiineillä paikoissa, joissa ei ole sähköä tai puhelimella verkkoa. Ennen leikkausta minun ei olisi ollut mitään mahdollisuutta tuollaista reisua tehdä, joten sekin tuntui aikamoisen hienolta saavutukselta. Keväällä Pipanttinen aloitti kisauransa ja omaksi suureksi hämmästykseksi kesäkuun alussa päätti siirtyä jo kolmosiiin. Itsehän olin ajatellut, että ihanaa päästä pitkästä aikaa oikein kunnolla kisaamaan noita alempien luokkien startteja ja toinen sitten päättää, että kyllä alle 15 on ihan tarpeeksi.



Lappeenrannan sm-kisoihin lähdimme oikein rytmiryhmänä Helin kanssa ja olipahan vaan reissu. Javallakin oli niin siistiä päästä kipittämään joukkuesm-rata ja yksilöhyppäri, joista ei tuloslistaan mainintoja, mutta sitäkin enemmän voittajafiilistä. Maajoukkuekarsinnoissa vedimme kuitenkin niin jäätävällä draivilla kakkospäivälle, eikä kyllä karsinnoista jäänyt jossiteltavaa - emme lähteneet ekan hyppärin varmistelunollaan jälkeen todellakaan himmailemaan ja meillä oli niin hauskaa pilkkukärsämön kanssa. Tehtiin ehkäpä elämämme agilityä ja jos nämä oli Javan vikat arvokisat, jätimme ne areenat tyylillä. Kuitenkin elokuussa herraskoira siirtyi virallisesti veteraanien ikään ja tässä vaiheessa on jo tärkeämpää pohjustaa terveitä eläkevuosia osa-aikaeläkkeellä.



Heinäkuussa viimeinen Agirotu järjestettiin Mikkelissä ja sinnehän piti päästä, vaikka kaverin polttarit osuivat juuri samaanviikonloppuun. Niimpä la-yönä ajelin vielä Mikkeliin, jotta Jalminit pääsevät medikisaavien lähtöviivalle joukkuuena. Harmillisesti Pepi joutui jättäytymään pois lapajuminsa vuoksi, mutta varamies-Uuno hyppäsi puikkoihin ja nappasimme Katjan ja Minnan kanssa aikalailla hienon voiton.



Loppukesällä lomailimme taas pitkän siivun, osan siitä kaksijalkaiset Italiassa ja koirat mökillä. Nippe täytti kymmenen. Töihinpaluu sujui vähän eri merkeissä, kun päätin yli 8 vuoden jälkeen vaihtaa työpaikkaa, kun uusia haasteita tarjottiin ja olihan siihen tartuttava.  Uuden duunin myötä matkustaminen on lisääntynyt, joten välillä tuntuu kotona vaan vaihtavansa matkalaukun sisältöä, mutta eiköhän se kohta taas rauhoitu, kun saadaan lanseerauksia maaliin.



Elokuun alussa syntyi hartaasti odotettu Javan kahdeksas pentue Ranualle, kun Lellukan viisikko näki päivänvalon. Niin hienoa olla todistamassa aitiopaikalta pentuprojektia, joka etenee täysin oppikirjam mukaan helposta astutuksesta pentujen kasvuun. Kävimme Katjan kanssa roadtripillä Oulussa tätä laumaa ihailemassa kuuden viikon korvilla ja olisin kyllä voinut ihan minkä tahansa näistä tuholiineista ottaa. Hienoja rakenteita, upeita täpäköitä luonteita!







Samaan syssyyn syksyn ratoksi käynnistin vielä virallisesti sivutoimisen yritystoiminnan toiminimen myötä. Sitä kautta onkin päässyt tekemään huippuhauskoja kuvauskeikkoja, valmentamaan koirakoita ja vieläpä markkinointipuolen konsultaatioitakin. Toistaiseksi nämä pysyy sivutoimisena, mutta toki ihan toisenlaisia mahdollisuuksia tämäkin vaihtoehto on avannut.




Lokakuussa kipaisimme Helin kanssa Tsekin Liberecissä agilityn mm-kisoja katsomassa, vihdoin! Zaragozaan piti jo mennä, mutta sattui oma leikkaus juurikin siihen ajankohtaan, joten ne suunnitelmat kuopattiin ja samalla päätettiin, että me ollaan niin ensi vuonna Tsekeissä. Olipahan hulvaton pitkä viikonloppu, johon mahtui naurua, säätämistä, kohellusta, hyvää ruokaa ja juomaa, upeaa agilityä.




Marraskuussa pääsimme Pepin kanssa taas kirmaamaan kolmosten ratoja kisoihin asti ja helppoa se ei sähköjäneksen kanssa ole, vaan niin siistiä! Mitään liian vaikeaa ei olla taitotasoomme nähden radoilla kohdattu, vaan perusohjaus on riittänyt ja virheet ovat olleet pieniä ajoitusmokia minun puolelta, joka tämän koiran kanssa tarkoittaa sitten hyllyä hyvinkin herkästi. Olemme päässeet tekemään tosi ehjää baanaa loppuvuotta kohden, mutta tärkeimpänä - meillä on ollut hauskaa.



Joulukussa olinkin niin paljon työreissuilla, että koirat viettivät talvitaukoa siinä sivussa. Muutaman kerran pääsimme ohjattuihin treeneihin, kun vapaatreenistäkin oli turha haaveilla hallin varaustilanteen vuoksi. Littoisissa kipaisimme jaetulla yksärillä pistämässä askelmerkkejä paikalleen, itsenäisyyspäivän treeneissä Juhalla, muutaman kerran Maijun silmien alle ehdittiin ja yhdet pikatuuraukset Sannilla. Jos on viikonloppuisin ollut vapaata, se on hyödynnetty koirien kanssa metsälenkkeillen, mieluusti kaveriseurassa.



Javan jälkeläisosastosta kolmosiin ovat tänä vuonna Ionan lisäksi taiteilleet itsensä velipoika Touho (K. Ilon Viejä) ja Paulan Taisto (H. Asfalttisoturi). Elmo (K. Elmo) haki itselleen Ruotsin hyppyvalioon oikeuttavat tulokset. Dinalle (V. Metsänkeiju) SA näyttelyiden puolesta. Terveystarkeissa pyörähti mustavalkoiset Ionan siskolisko Jade (K. Ilon Antaja, B/B, 0/0, 0/0, SP0, LTV0)  ja Varjo (Blackphantom, A/A, 0/0, 0/0, VA0, SP0, LTV1).



Aikamoinen vuosi. Ei ehkä tuloksellisesti omalta osalta, mutta olemme oppineet jotain paljon tärkeämpää ja pysyvämpää. Noiden otusten kanssa puuhaaminen ei ole itsestäänselvyys. Se on etuoikeus, josta tulee olla kiitollinen. Niimpä meillä ei kytätä nollia, voittoja, rankingpisteitä tai muuta sellaista nillitystä. Keskitymme omaan tekemiseen, oppimaan uutta ja varsin kirjaimellisesti nauttimaan matkasta. Hupi-pupiini Pepi sellaisena pysyköön, Java käy silloin tällöin viihdeaksaamassa, Nippe on onnelinen käskemättäkin kun ruoka+pallo+pehmeä peti -kombo toteutuu :)



Kiitos 2017, tervetuloa 2018.

22.12.2017

Nyt jo joulu?

Tänä vuonna koko jouluhässäkkä tuli niin takavasemmalta, ettei oikein vieläkään ole ehtinyt tajuta huomenna jo olevan aatonaatto. Työkuviot ovat pitäneet aikamoisen vauhdikkaasti tällä kertaa reissun päällä, joten enimmäkseen sitä on vaan pakattu ja purettu matkalaukkua matkojen välissä. Se tietää myös koirailujen (ja muun elämän) osalta varsin vähätreenistä aikaa, kun vaikea se on ulkomailta käsin etäohjata. Vaan eipähän nuo otukset onneksi siitä pahastu, vaikka viettävätkin välillä täysiveristä kotikoiran elämää.

Pepiini on päässyt kirmailemaan ulkomaan elävien radoille muutamaan otteeseen ja aivan fantastisen hienoa jälkeä se kyllä tekee. Jotain pientä vielä mahtuu joka baanalle, mutta huikean hienoja juttuja se väläyttelee. Radaprofiilitkin olleet tosi kivoja, että ei käy ainakaan niitä syyttäminen tuloksettomuudesta :D Hienointa, että sen kontaktivirheetön putki kisoissa senkun jatkuu, eikä ole puomivirheitä ottanut kolmostenkaan haastavimmilla exiteillä treenin puutteesta huolimatta. Hyvä Pepi!

HEILU:n kisoista agirata päätyi Allun kameraan, kiitos paljon!



Sen lisäksi olemme treenaamaan ehtineet kokonaista muutaman kerran koko joulukuussa. Näistä kerran Jaakolla ja Maijulla. Ja hyvimpä tuo pikkukoira tempoo menemään. Erityisen paljon alkaa lämmittämään sen estehakuisuus, joka on hyvin paljon edistyneempää kuin isukillaan. Olenkin tässä jo pohtinut, että Java on opettanut minulle kaiken minkä tiedän aksasta ja Iona taas kertoo kaiken, minkä oon tehny väärin :D Sen kanssa ajoitusten pitää olla just eikä melkein, koska muuten menijomoiiiii. Mutta me tosiaan nautitaan matkasta, opetellaan kaikessa rauhassa ja ennenkaikkea pidetään hauskaa. Huvittaa vähän itseäkin katella noita treenifilmejä, kun ne on täynnä repeilyä ja naureskelua kuin ehkä niin vakavamielistä pohdintaa, että mitenkä niitä nollia tehhään.

Tässä mukana myös Pepin väliaikashow:



Tällä viikolla olin taas vaihteeksi alkuviikon Köpisessä. Nätti joulukaupunki Tivoleineen, btw. Tiistaina lento laskeutui 17:52, taksi oli kotipihassa 18:20, bongasin treenituurauksen FB:stä 18:25 ja sipaisin itseni Akatemialle 19:02. Näin siis suorastaan huikean prosentuaalinen kasvu joulukuun treenimäärään, kun  pääsimme vielä Maijun treeneihin. Ja kyllähän tuo kannatti, olipa kiva rata, josta jäi taas itselle aika paljon linjausasiaa pohdittavaksi. Pepiini sai taas juosta ja sillon on pikkukoira onnellinen <3




7.12.2017

Nelijalkaisten huoltoa

Lähtökohtaisesti pitää olla kyllä varsin onnellinen, että saanut kolme vallan tervettä shelttiä, eikä ole tarvinnut eläinlääkärin oven saranoita juurikaan kuluttaa rokotusten lisäksi. Sen takia olikin hyvin erikoista, että viimeisen puolen aikana tohtorille on kiikutettu molemmat harmaat. Ehkä vähän liioitellusti, mutta minulle se koira on tärkein ja asioita selvitellään juurta jaksain, jos tarve vaatii.

Jep, harmaat.

Pipanttisen case alkoi kesällä. Se kaatui pehmeällä ulkokentällä nenälleen täydestä vauhdista ja sen jälkeen minun silmään oli yhtä sun toista pientä. Erikoisia keppivirheitä, parhaan terän puuttumista vauhdista ja kokoamisesta jne. Ensin kokeiltiin perinteinen ja helpoin: pitkä aksaloma ja fyssari. Fyssarin näppeihin etuosa oli tiukka, mutta mitään tiettyä paikkaa ei lötyynyt ja vastasi hoitoon kaiken kaikkiaan hyvin. Poistuimme siispä jumppavinkkien kanssa kesälomalle.

Tämänkään jälkeen ei ihan omaa silmää miellyttänyt vieläkään, joten halusin sen myös ortopedin läpikäytäväksi, ettei olkapäässä ole esim. muotitautia mediaalisen tuen vammasta. Morelius käytti siihen aikaa ja tutki huolellisesti juoksuttamalla ja kopeloimalla, mutta ei löytänyt yhtään mitään. Päädyttiin myös siihen, että kuvaustarvetta ei ole, koska ei ole mitään selkeää paikkaa mitä kuvata tai tutkia. Jatketaan jumppaa siis.



Koirassahan ei tosiaan ollut mitään vikaa, se ei siis ole ontunut askeltakaan, mutta joku syy siihen on oltava, että lajin hienomekaniikka ja tekniikka häviää. Yksi kouluttaja jo epäili, että onko se korvien välissä painolasti jostain kiputilasta ja sen takia mennyt fiilis kaikesta. Sen verran oman koirani tunnen, että vaikka hän onkin suuriluonteinen viihdetaiteilija, ei se kyllä mikään megaherkkis ole, joten päätin vielä jatkaa fyysisen pulman ratkontaa.



Lompsimme seuraavaksi kokeilemaan faskiamanipulaatiota Virpille Vikapilaan. Tämä olikin varsin mielenkiintoinen kokemus - koirasta näki heti, kun löytyi tiukkoja paikkoja ja miten pinne aukesi. Pepin casessa oli aika selvää, että syy-seuraus -suhteen löytymiseen tarvitaan vielä vähän kaivamista, kun tuppaavat tuollaisen jumit olevan vähän kuin sipulin kerroksia. Yhden kun saa auki, niin se voi nostaa jonkun toisen pintaan ja päästään lähemmäksi syytä. Kolmannella kerralla vihdoin päästiin lapojen väliin ja nikamiin 2-3,  Sepä olikin täräyttänyt ihan kunnolla lukkoon ja näki koirasta, että nyt ollaan asian ytimessä.

Pidettiin vielä pitkä loma tämän päälle ja vasta syyskuussa palailtiin aksaan. Ja tadaaaa, kaikki tekniikkaongelmat tiessään! Ranka oli sen verran tukossa etuosasta, että sen maksimaalinen rotaatio ja käyttö tuntui pahalta. Fyssarilla ollaan käyty vielä tsekkaaamassa tilanne tämän jälkeen ja koko etuosa vaikutti paljon paremmalta ja avonaiselta. Toivoakseni päästin siispä faskiahoidoilla pureutumaan syyhyn pelkkien seurausten sijasta. Ainakin Pepiini on palannut jo vallan täysiä aksaan aika päiviä sitten ja käynyt viihdyttämässä yleisöä esim. kisoissakin muutamaan otteeseen.


Toinen harmaa kunnostautui sitten tokavikoissa Jennan treeneissä syyskuun alussa tekemään ihan täydellisen hypyn arviointivirheen ja rysäytti kompastua rimaan, josta kaksi ja puoli volttia kuperkeikkaa. Onneksi koira oli lihakset lämpimänä ja itsehän se ei ollut moksiskaan, vähän ehkä hämmästynyt, että miksi joku viitsii kesken aksan horisonttia vääntää. Luonnollisesti treeni lopetettiin siihen paikkaan ja lähdin jäähkälle kyttäämään otusta. Eikä siinä näkynyt yhtään mitään ja samalla viikolla sattui olemaan Pepin käsittely, johon Virpi ystävällisti otti Javankin pikaisesti tsekattavaksi.

Akuutisti selkein lopputulos oli jumiin pamahtanut kallon pohja, josta seuraavalla kerralla sitten jatkettiin. Siinä Virpin mielestä oikean etukoiven hauis oli vähän pienempi kuin toisella puolella. Tästä sitten otin kimmokkseen buukata Anulle ajan Mevetiin, jotta tsekataan etuosa kunnolla. Kiinnitin myös huomiota, etä isomman rasituksen jälkeen se lähtee illalla vähän jäykästi liikkeelle, vaikka sen jälkeen ei ole yhtään mitään ja seuraava päiväkin jo vallan raitrai. Heidän mielestään olisi hyvä tuoda se juurikin rasituksen jälkeen, joten ilmoisin Javan sitten oman seuran kisoihin edellisenä päivänä. Sielllähän herraskoira veteli kisan nopeimpia aikoja muina banaaneina ja viisi vuotta nuoremmatkin aksakoirat saivat katsella takatassuja.



Tutkimus tehtiin todella huolellisesti kopeloiden, juoksuttaen, rtg-kuvin ja ultraamalla. Olipa hienoa nähdä, että noinkin rankan lajin parissa uraa tehneenä olkapää/kyynärluusto sillä on vieläkin superhyvä, eikä mitään nivelrikkoja! Muutamassa varpaassa on toki osumaa, mutta niihin se ei reagoi millään lailla, ovat vaan jäykät. Olkapään ultrauksessa ainut löydös oli enemmän nivelnestettä oikealla, joten joku pieni ärsytys siellä puolella, vaikka mitään kalkkeumia tai repeämiä ei onneksi pehmytkudoksissakaan. Niimpä Nalpe tempaisi pienen tulehduskipulääkekuurin, otti remmilenkkikomennuksen ja saimme hyvillä mielin poistua vastaanotolta supraspinatusjänteen venähdys -diagnoosin kanssa.



Jotta ei pääsisi kroonistumaan, lepolomaa herraskoira on saanut pitää nyt pidempään kuin eläinlääkärin määräys sanoo. Normilenkkeihin ja sen sellaiseen kirmailuun se on kyllä jo palannut aikapäiviä sitten. Sen lisäksi hoidan sitä vielä laserilla ja jumpalla. Satuin saamaan vallan kilpailukykyiseen hintaan Handy Cure laitteen, niin sillä on sitten Ionan lapojen väliä ja Javan supraspinatusta voinut huoltaa näppärästi telkkaria katsoessa. Mitäpäs sitä ei näiden karvanaamioiden eteen tekisi.... :)


8.11.2017

Maailmanmestaruusekskursio

Lokakuu onkin jo aikapäivää sitten paketoitu, mutta Tsekin turistiraportti se odottaa tekijäänsä! Tämä täytyy korjata pikimmiten.

Koska viime vuoden mm-kisat vietin streamin ääressä sairaalassa lääkehouruissa, tilanne tuli korjata ensi tilassa tämän vuoden suhteen. Niimpä Liberecin hotelli lähti varaukseen jo viime syksynä ja lennotkin tuli viimeisteltyä tammikuussa, jotta suurimmat muuttujat raivataan tieltä sitä odotellessa. Huvittavaa toki oli, että ehdin juuri aloittaa uudessa duunissa, kun ensi töikseen piti hollantilaispomolta pyydellä vapaita "koska agilityn MM-kisat".

Pepi ei tänä vuonna lähde mukaan ;)

Ampaisimme siispä Helin kanssa matkaan torstai-iltapäivänä kohti Prahaa ja sinne olin buukannut kyydin lentokentälle sujuvaa Liberecin siirtymää varten. Pääsimme varsin kivuttomasti torstai-illaksi vallan pelipaikoille, jotta perjantaina olimme sitten tuorein silmin aamuvarhaisella Suomen ekana starttaavaa medijoukkuetta kannustamassa. Tosin taksin saaminen ottikin yllättävän haastavaa ja saimme kuskiksi jonkun paikallisen Mäkisen, joka veti nilkka suorana hallille, vaikkei me sanottu yhtään mitään aikataulusta. Siinä meinasi matkalla kolarikin olla aika close call, mutta hengissä selvittiin kaikki!

Spektaakkelimainen kisakooste videona:


Ehdottomasti kannatti lähteä, otimme reissun aikalailla löysin lahkein rennosti huumorilla ja muistettiin pitää nesteytyksestä ja ruokailusta hyvä huoli. Kyllähän se katsomon tunnelmastakin huomasi, että saa "keittolounaat" sinä missä muutkin ruuat roudata omalla jakkaralle asti. Voi olla, että kisaturisteilla tulee aikamoisen kova paluu arkeen kahden seuraavan vuoden kanssa, kun kisat Ruotsissa ja Suomessa - ei ole enää puolen litran bisse 1,5e ja kaikki on ainakin aivan totaalisen kiellettyä, koska säännöt. Tosin myönnettäköön, että todennäköisesti suomalaisella stadikalla ei jää invavessan kahva käteen sisäpuolella, että puolensa ja puolensa! Voi olla, ettei välttämättä Ruotsin kisoja tule lähdettyä paikan päälle katsomaan, vaan ehkäpä suuntaa sen sijaan Norwegian Openiin tai ISAC:iin kisaamaan?

Perjantaiaaamusta sunnuntai-iltaan oltiinkin hyvin tiiviisti sitten Home Credit Arenalla huippuaksan parissa. Välillä kipaistiin päiväkävelyhengessä hakemaan vähän evästä Kaufmanista, mutta aikalailla muuten oli joko hanuri penkissä yleisön puolella tai yleistä haahuilua taukojen aikana. Aika hullua kyllä miten se aikakin lentää nopeaan ihan vaan aksaa kattoessa! Yllättävän vähän siellä oli shoppailtavaa, mutta Zero DC:t löytyi Javalle & Natille oikein kilpailukykyiseen hintaan, juoksuhihnaa ja vähän leluja. Jäipä rahaa enemmän virvokkeisiin? :D

Itse kisasuoritusten osalta hämmentävin havainto oli tason kirjavuus. Minusta on todella eriskummallista, että kaikista pikkumaista maailman ympäri lähetetään joukkue ilmeisesti sitä kuuluisaa "kokemusta hakemaan", kun koirien ja ohjaajien taidot on välistä vähän hasardikin yhdistelmä. Eipähän siinä mitään, jos jossain on siihen rahaa, kun ei nyt ihan edullisimmasta päästä Euroopassa kisaaminen. Olihan nuo Ukrainan beagletkin vallan suloinen esitys, vaikkei hekään nyt varmaan ihan voittamaan olleet lähteneet. Tai mistä sitä tietää :D Etelä-Amerikasta oli myös makseissa labbis, joka taisi tehdä useamman puhtaan radankin ja hänkin sai kyllä isot aplodit yleisöltä, vaikkei aikaan riittäisikäään. Iloisella fiiliksellä kisaavia oli mukava katsella, toisin kuin niitä pipo tiukalla pinkojia, joiden maailma kaatuu johonkin pikkumokaan - molempaa kastia kun näytti mahtuvan menestysspektrumin molempiin päihin.

Yllättävän palljon huonosti liikkuvia koiria, joiden ohjaajien mielestä siinä ei ollut ilmeisesti mitään outoa. Teki ihan pahaa katsoa joitakin koirakoita lähinnä mielessä vaan kysymys "miksi", kun selkeästi koiralle liikkuminen tai hyppääminen vaikeaa ja ohjaaja senkun vaan jatkaa, kun niin ollaan mm-kisoissa. Myös rakenteellisesti huonoa ja tehotonta liikettä + hyppytekniikkaa näkyi. Luultavasti näiden teemojen käytäntö ko. maissa vielä täysin lastenkengissä, eikä välttämättä koiran huoltokaan ihan yhtä massiivisissa mittaluokissa kuin täällä.

Mutta vaikka monet koirat on hyvin huollettuja ja treenattuja, niin kylläpä vaan oli kylmää kyytiä kärjen osalta! Suorastaan silmiä avaava kokemus nähdä taitavia koiria, jotka uskaltaa liikkua ja tehdä ratkaisuja ilman tarvetta tuijottaa kipparia. Ja nämä saksalaisten "hand" pelastukset siivekkeen takaa, wau! Siinä on kyllä huikea määrä taitoa takana, kun koira luopuu estefokuksesta, kun rima on suurinpiirtein nenän edessä. Facebookissa tuli muuten vastaan muistaakseni Carlo Magnolin tekemä pikatilastointi viimeisten neljän MM-kisojen mitalisaaliista ja eipä tuo kärki lienee kenellekään yllätys.


1. Germany 8-1-2
2. Czech Republic 5-2-0
3. France 2-2-4
4. Slovenia 2-2-3
5. Italy 2-0-1
6. Austria 1-2-0
7. U.K. And Slovakia 1-1-0
9. USA and Russia 1-0-1
11. Poland 1-0-0
12. Switzerland 0-3-2
13. Sweden 0-3-1
14. Finland 0-1-2
15. Belgium and Estonia 0-1-1
17. Spain, Argentina and Hungary 0-1-0
20. Lithuania and Brasil 0-0-2
22. Norway 0-0-1

Muutamia hajatelmia: Puolalaiset nosti profiiliaan kyllä isosti näissä kisoissa, UK:ssa näyttää olevan tulossa todella makeita minicockereita, saksalaiset juoksee käsittämättömän lujaa taitavien koiriensa kanssa. Slovenian show on yhä Silvian varassa, ranskalaisten oma shelttituotanto on varsin näpsäkkää brittimallia. Terezan ylivoima on kyllä upeaa katsottavaa, kun tekemisessä ei ole mitään erikoista - se on vaan hemmetin tehokasta ja taitavaa. Niin ja ne kontaktit. Olipa erinomaiset rataprofiilit, joissa hyvät pysärit oli aikalailla yhtä hyvät kuin hyvät juoksarit. Toki muutamissa profiileissa juoksarit antoi mukavasti etumatkaa, mutta niillä tuurijuoksareilla ei kuitenkaan ratkottu mitaleja.

Kuvailin omaksi riemukseni vähän referenssimatskua maailmalta, joten kisakoosteita tulossa myöhemmin :)