Seuraava taso: osa 2

Kun "joku sheltti":stä tulee "the sheltti".

Tuntuu äärimmäisen hyvältä onnistua tuollaisena viikonloppuna tuollaisessa seurassa. Ja se onnittelujen ja kehujen ja tsempin määrä, joka saatiin niin treenien vetäjiltä kuin muilta treenaajilta on jotain ihan huikeaa. Jos näillä ei jaksa taas treenaa ja painaa läpi vaikka sen harmaan kiven, niin milläs sitten :) Voisin siis sanoa, että Next Level -viikonloppu toimi meidän osalta äärimmäisen loistavasti juurikin tuolla fiilispuolella ja se fakta, että siihen viikonloppuun on saanut menemään yli kolmesataa tuntuu kovin vähäpätöiseltä, kun luottamus itseensä ja koiraansa on tapissaan.

Tältä näytti aksamonsteri hotellilla aamupalan jälkeen syliin ängetessä
- kummasti siitä kuoriutui taas hallilla ihan eri kaveri :D

Iltapäivällä aloitettiin Jaakon ratatreenillä, jossa ideana oli nollaratatavoite. Radalle oli laitettu kolme ajanottolaitetta, jolla siis saatiin kolme kaksi väliaikaa ja tietty suoritusaika ihan täsmällisesti sadasosineen. Siinä pistettiin aika kovaa suorituspainetta hyvin tiukasti tarkoituksena siis saada ulos kisanomainen suoritus kaikkinensa. Rata oli suunniteltu vielä niin, että yhtään ei saanut jäädä odottelemaan tai varmistelemaan koiraa, koska se kostautuu sitten viimeistään parin esteen päässä hyvin ratkaisevasti myöhässä olemisella, joten piti liikkua hyvinkin rohkeasti ja kiireestä huolimatta ohjata huolellisesti.

Alussa oli ensin vähän ajoitushaastetta (alku oli muistaakseni vuoden 2011 karsinnoista, joka oli aikamoinen virhesuma silloinkin), mutta tämän ratkaistua ripeämmillä liikkeellelähdöillä loppu sujuikin varsin mallikkaasti. Sen jälkeen Jaakko piti pienen briiffin harjoituksen syvimmästä olemuksesta ja tilastollisesti nopeimmista suoritustavoista ko. radalla. Itsehän meinasin sopivasti tukehtua tässä vaiheessa ihan vaan pulloveteen ja jouduin sitten kesken kaiken siirtymään vessan puolelle räkimään röörit auki. Takaisin tullessa oli sitten naama punainen luonnollisesti ja siellä jo varmaan kelattiin, että nyt petti kantti ja itku tuli kovassa paineessa :D Jaakkokin jo kysyi, et uskaltaaks hän enää puhua mulle, mutta selvensin, että tässä oli kyseessä ihan tyylipuhdas tukehtuminen.

Briiffin jälkeen kasailtiin ohjaussuunnitelma uudelleen läjään ja sit ei muutaku baanalle uudelleen. Kakkosesteelle (rata alkoi siis kentän toisesta päästä toiseen olevalla suoralla: 1 hyppy, 2 pakkovalssi, 3 pussi, 4 muuri, johon tarttee tiukan käännöksen) treenasin kerran "poikkeustapauspakkovalssin", jossa tavoite on säästää yksi askel pakkovalssista, jotta pääsee liikkeelle kauempaa ja askelta aiemmin. Kun normaalisti pakkovalssilla merkataan siiveke selkä koiraan päin, tässä pakkovalssissa se tehtiinkin naamari koiraan ja vastaisella. Yllättävän toimiva! Tämän jälkeen lasautettiinkin sitten tehdä nolla tauluun ja siihen nähden, että viikonlopun kaikista koirakoista vain kolme nollaa, suoritus sai aikamoiset kehut. Ja kehut mm-mitalistilta on kuitenkin sellaisen henkilön suusta, joka tietää mistä puhuu ;)

Radalla piti liikkua rohkeasti persjätöillä ja jopa yhden sulavan japanilaisen sinne sai tehtyä. Muutamassa kohtaa olisin saanut rohkeammin liikkua pois edestä, kun videolta näki miten koira joutu vähän kiertomään mun takaa päästäkseen esteelle, mutta kaikenkaikkiaan siis meidän vedoksi äärimmäisen hyvä. Etenkin olen ihan hämmästynyt yhä tuon otuksen radanlukutaidon ja estehakuisuuden kehittymisestä! Sillä on tosi vahva fokus suorittaa tehtävä, kun se on sille vaan ajoissa annettu ja mä pystyin siirtymään jo rohkeasti seuraavaan ohjaukseen. Nyt alan ymmärtää miten persjättö tehdään oikein: sen pitää olla valmis jo ennen kuin koira laskeutuu edelliseltä esteeltä. Piste.

Toinen hyvä vinkki oli se, että rataantutustumisessa kentän laidalta pitäis nähdä missa mun virtuaalikoira menee. Ja nyt virtuaalikoira ei ole siellä mukana, vaan enemmänkin teen sitä juttua itselleni. Tässä on siis itsellä paljon kehitettävää ja sanoinkin, että kokemattomuus paistaa tässä läpi, koska joudun keskittymään vielä niin paljon omaan tekniseen suoritukseen. Ehdottomasti tämä tulee jatkossa rataantutustumisiin kuitennii lisäksi. Kaikenkaikkiaan siis tosi hyvä treeni ja taas askeleen verran kirkkaampana mulla on mielessä mistä se oma ohjaussysteemi oikein koostuu ja missä me ollaan hyviä.

Snii demonstroi kuinka rankkaa onkaan manageroida koko viikonloppu

Illan viimeiseksi treeniksi meillä oli jäänyt Janitan kestävyystreeni. Siinä siis ideana tehdä 22 esteen rataa virheestä poikki -mentaliteetilla ja 22 jälkeen rataa jatkettiin suoraan taas ykkösesteeltä uudelle kierrokselle. Sinne oli viljelty mm. koko kentän pituudelta serpentiini, jossa molemmissa päissä takaakierrot, suoraa putkea, rytmitystä, linjojen hakua ja kaikki tämä myös silloin kun kierrosten lisääntyessä on enemmän myöhässä ja tarvitaan toimivia suunnitelma B:tä. Ekalla kerralla käytiin läpi haastavat paikat ja tokalla kierroksella sitten scoreboardin kimppuun.

Janitalla on tosi tarkka silmä huomata asioita, joita muut ei huomaa. Esimerkiksi meidän kohdalla se huomasi minun kääntävän etäällä tehtyihin takaakiertoihin ihan liikaa olkalinjaa ikäänkuin jeesatakseen koiraa, mutta todellisuudessa se ei vaan sitä enää tartte ja sillä vaan saa linjan venähtämään pitkäksi. Näissä tarvitsee vain ja ainoastaan keskittyä koiraa lähinnä olevan siivekkeen reunaan ja se riittää. Seuraavan esteen linjaus pitää olla koiralla selvillä jo sillä hetkellä, kun se ländää edelliseltä, joten vinossa ländätyt on taas vaikeampi korjata esteen jälkeen.

Me oltiin koko viikonlopun viimeinen koirakko ja sen verran Janita heitti painetta niskaan, että 15/29 oli  pystynyt tekemään edes sen yhden radan nollana (22 estettä) ja meidän tehtävä olisi sitten kääntää prosentit nollaratojen puolelle. "Nou hätä, se on Jalmarsson" tuumasi herra J ja tehtiinkin sitten 48 (!!!) estettä putkeen virheettömästi. Siis yli kaksi kierrosta! Java olisi mennyt enemmänkin, mutta kipparin jalat alkoi jo sakkaamaan siinä sprinttaillessa sen verran, että ohjaus levähti ja koira lipesi esteen väärältä puolelta. Virheeksi olisi siis laskettu aivan kaikki riman tiputuksista lähtien, joten voinko tyytyväisempi olla. Ihanasti saatiin tsemppausta ja kannustusta kentän laidalta isommaltakin poppoolta ja raikuvat aploodit vielä lopuksi, joten siihen oli varsin hyvä päättää tämä viikonloppu.

Saatiin treenata viikonloppu äärimmäisen kovassa seurassa ja upeaa oli huomata, että oltiin ihan oikeassa paikassa. Pieni pilkullinen shelttini ei jäänyt ollenkaan varjoon upeiden bc:iden joukossa, vaan esiintyi edukseen ja teki mahtavasti omaa juttuaan ja sen hyvin auliisti myönnänkin, että minulla on hyvä koira. Se ei ole nopein eikä reikäpäisin, mutta kääntyy upeasti ja meidän yhteinen juttu koirakkona on vaan niin uniikkia. Paljon on kehitettävää ja fiksattavaa, mutta paljon ollaan tultu eteenpäin jo silkassa puolessa vuodessa. Ja mikä tärkeintä, agility on äärimmäisen hauskaa meidän molempien mielestä, vaikka virheitä joskus tuleekin :)

Enää minulla ei ole joku sheltti, vaan the sheltti.